Juoksemiseen liittyvissä artikkeleissa ja kirjallisuudessa toistuu usein juoksijan taivaan -käsite. Englanniksi runner’s high. Tätä olotilaa on kiitettävän paljon tutkittu, mutta silti kiinnostavin materiaali löytyy mielestäni blogeista jossa juoksijat kertovat omin sanoin tästä euforisesta mielentilasta jonka aikana juoksu taittuu ja jalat rullaavat like never before. Lähes poikkeuksetta kaikki tästä tilasta kirjoittavat ovat silti enemmän tai vähemmän pohtivalla kannalla sen suhteen että oliko kyseessä juoksijan taivas vai muuten vaan hyvä tekemisen meininki ja tila?
Huomattavasti helpompi on löytää esimerkkejä siitä milloin kaikki menee totaalisen kiville ja hommat eivät vaan pelitä. Taivas on selvästikin vaikeammin tunnistettavissa kuin helvetti. Ehkäpä tästä juoksijan taivaasta on kirjoitettu ja puhuttu niin paljon, että odotukset sen suhteen ovat kasvaneet enemmän kuin yli äyräiden. Hyvä fiilis ja lennokas askel ei riitäkään, kun taivaalta ei pilvet siirrykään sivuun ja auringon säde seuraa juuri sinun taivallustasi lenkkipolulla. Jari Sillanpään näköiset enkelit lentävät takanasi laulaen jotain äärimmäisiä sulosointuja (vrt. finnhits-potpurit) ja täten kannustaen sinua kohti uusia kilometritolppia.
En minäkään ole varma siitä millaisen juoksijan taivaan olen kokenut, mutta yhden hetken pystyn muistamaan jolloin jotain erityisen hienoa fiilistä koin juostessa tavalla jota en aikaisemmin ole kokenut.
Olin juoksemassa jo kohti kotia noin kymmenen kilometrin lenkiltä, joka oli ollut vauhdiltaan PK. Ei mitään erityista vauhdin, sään, jaksamisen tai muunkaan suhteen. Hyvä lenkki kaiken kaikkiaan ja fiilis ok. Viimeisen kilometrin ajattelin kiristää koneesta vähän tehoja irti. Sykkeet ylös, jalkaa liikkeelle ja sitä rataa. Sain vedettyä lopun – ainakin minun tasollani mitattuna – lujaa ja tuli fiilis että minä pystyn ja minä jaksan! Pohjalle juostu yhdeksän kilometriä ei tuntunut jaloissa kun jalat kävivät ja maisema vaihtui. Tuota fiilistä jäin miettimään vielä pitkäksi aikaa kotiin päästyäni.
Jäin eteiseen kotiovelle tasaamaan hengitystäni ja pohtimaan mitä juuri koin. Samalla vielä korvissani raikui motivoiva musiikki ja tämä kaikki nosti kyyneleet silmiini. Oliko se sitten juoksijan taivas? Minulle se oli siinä hetkessä sitä. Onko se sama jota tutkijat ovat tutkineet tai mitä muut ovat kokeneet? Tokkopa, mutta minä en välitä. Tämä oli minun kokemukseni, jonka ei tarvitsekaan olla vertailukelpoinen tai edes kuvailtavissa muille.
Tuo hetki oli minulle kohta jossa ymmärsin saavuttaneeni jotain. Olin pudottanut huomattavasti painoani ja juossut enemmän treeneissä kuin koskaan aikaisemmin elämäni aikana. Tuo tunne vei minut tunnetasolla niihin hetkiin elämässäni jolloin luulin etten pysty, voi, kykene tai osaa. Nämä tuntemukset ovat liittyneet erityisesti urheiluun, liikuntaan ja ylipainooni. Kykenemättömyys ja mitättömyyden tunne. Tuo lyhyt kilometrin matka potki kaikkia näitä em. negatiivisia tuntemuksia nivusiin ja loi minuun uskoa.
Minä kykenen. Minä pystyn.
Tennarit liikkuu 