Rooman keväisen mukulakivisadepäivä-tapauksen jälkeen oli selvää, että joku seuraava tavoite piti juoksun suhteen asettaa mahdollisimman nopeasti, jotta kesä ei menisi ihan ilman juoksemista. Työkiireiden ja erinäisten lomamatkojen jälkeen noin kaksi viikkoa vierähti ilman treenejä, ennen kuin tennarit vedin jälleen jalkaani.
Syksyllä kisojen suhteen tarjontaa oli ihan mukavasti. Ulkomaille ei bujetti antanut myöten, mutta entinenb kotikaupunkini Jyväskylä tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Finlandia Marathon syyskuussa kuulosti aikataulullisesti järkevältä, vaikka kesän aikana en kolmea kertaa viikossa pääsisikään mitenkään juoksemaan. Luotin talven aikana tehtyyn pohjatyöhön, vaikkakaan sen hedelmiä ei Roomassa päässyt poimimaan.
Kesän aikana juoksin keskimäärin kahdesti viikossa ja ylläpidin kuntoani. Juoksin harvemmin, mutta pidemmin, joten kilometrejä kertyi ihan mukavasti. Viimeinen pitkis (30km) sujui huomattavasti paremmin kuin Roomaa varten, joten luotto onnistuneeseen kisasuoritukseen oli hyvä. Omaan tasooni suhteutettuna siis.
Ihan ensimmäisenä pitää kehua Finlandia Marathonin järjestelyjä, jotka toimivat erinomaisesti. Ennakkotiedotus, ilmoittautuminen, saapuminen ja kaikki muut perusasiat toimivat kiitettävästi. Samoin reitti oli mielestäni mukava, vaikka joidenkin mielestä neljä kierrosta tuntuu tylsältä. Ehkäpä Vaajakosken moottoritien viereisellä jalkakäytävä/pyörätiellä juokseminen sitä olikin, kokonaisuudessaan ei reittiä voi moittia. Tuotepussi oli myös kiitettävän kookas.
No menikö minulla sitten hyvin? No ei mennyt! Lopputuloksena oli DNF, joten matka jäi tällä kertaa kesken. Ennakkoinfossa luki urheilujuomana käytettävän Dexal Light -urheilujuomaa, joka sisältää hiilihydraatteja 3,7 / 1dl. Normaalisti käyttämissäni urheilujuomissa (esim. Leader) hiilihydraattimäärä on ollut noin 8 / 1dl. Tässä kohtaa joku viisaampi olisi tajunnut tämän saattavan aiheuttaa ongelmia, mutta itse ajattelin kuitata tilanteen geeleillä ja laskemalla aamulla pistettävän pitkävaikutteisen insuliinin määrää reilusti vielä Rooman tilanteesta. Roomassahan minulla ei tullut verensokerin suhteen lainkaan ongelmia.
Verensokeritaso oli lähdössä hyvällä tasolla, eli todella korkealla. Diabeetikoilla tuntuu olevan aika erilaisia käytänteitä siihen miten ylläpitävät sokeritasapainon suorituksen aikana, joten mielestäni ei voida sanoa mikä tapa on ehdottomasti oikea tai väärä. Osalla korkealle nousseet sokerit aiheuttavat väsymystä ja haittaavat näin ollen urheilusuoritusta, mutta itselläni ei tätä ongelmaa ole ollut.
Lähdössä siis sokerit olivat korkealla, noin 19mmol/l. Ensimmäisen kierroksen aikana otin juomapisteillä urheilujuomaa noin 2dl kullakin. Ensimmäisen kierroksen päätteeksi sokerit alkoivatkin tulla ropisten alaspäin. Kolmentoista kilometrin kohdalla lukema oli 8,9mmol/l ja FreeStyle Libre ilmoitti suunnan olevan edelleen alaspäin. Tästä alkoikin geeli-banaani -show, jonka avulla yritin pelastaa sen mitä pelastettavissa vielä olisi. Keskittyminen ei ollut lainkaan juoksussa vaan sokereissa. Sokerit sain pidettyä noin 6mmol/l -tasolla, mutta ainoastaan rajulla geeli- ja banaanitankkauksella. Se rumba tuli päätökseen noin 25km -kyltin kohdalla, kun vatsalaukku ilmoitti ettei ole enää halukas ottamaan vastaan mitään. Eli eihän millään pysty sulamaan yletön määrä banaaneja juoksun aikana, joten oksennus, vitutus ja keskeytys oli edessä.
Siinä sitä juomaa oli tarjolla, mutta hiilihydraatteja olisin kaivannut enemmän.
(Kuva: Jyväskylän ladun valokuvauskerho)
Kyselin muilta diabeetikoilta mielipiteitä tilanteeseeni, mutta kommentit vaihtelivat laidasta laitaan. Jokainen peilasi tietysti tilannetta omaansa ja kuten edelläkin jo mainitsin, niin täysin nämä eivät ole keskenään verrannollisia.
Vauhtia kaverin kanssa pidimme ihan suunnitellulla tasolla. Ehkä hieman kovempaa menimme kuin mitä kuntoni olisi antanut myöten, mutta toisaalta ero vaikkapa 30km:n harjoittelulenkillä mentyyn vauhtiin oli hyvinkin pieni. Niin pieni, että ei sen ainakaan vatsalaukkuun olisi pitänyt vaikuttaa.
Mutta oppia ikä kaikki tämäkin. Mitä siis opin? Light-juomilla en lähde enää koskaan juoksemaan. Keskeyttäminen oli loppujen lopuksi oikea teko, vaikka ketutuksen määrä olikin valtava. Tuntui todella pahalta olla maalialueella odottamassa kaveriani maaliin ja samalla katsella kaikkia juoksijoita jotka saivat urakkansa päätökseen. Osa helpon näköisesti ja osa vähemmän helposti. Maaliviivalla – tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä – tuli taas tirautettua kyyneleet, mutta tällä kertaa eri syystä kuin yleensä.
Prahassa sitten taas maaliin asti.
Tennarit liikkuu 